Päihdeongelmista kohti perheunelmaa
Jo pienestä asti unelmoin millaista olisi olla suurperheen äiti. Elin lapsuuttani ja nuoruuttani pienen paikkakunnan yrittäjäperheessä. Olin eloisa, mutta myös herkkä lapsi. Vilkkauteni kyllä näkyi ja kuului, mutta moni ei nähnyt sen takana piilevää herkkyyttäni. Ehkä juuri sen vuoksi koin usein, etten tule kunnolla kohdatuksi.
Pohdin paljon erilaisia asioita itsekseni mutta en rohjennut puhua niistä toisille. Sain kuitenkin elää tavallista, turvallista lapsuutta.
Sitten alkoivat vaikeudet. Jo varhain ala-asteella jouduin kohtaamaan voimakasta koulukiusaamista. Pahimmillaan koin että olin yksin koko luokkaa vastaan. Minua nimiteltiin ja jätettiin ryhmän ulkopuolelle. Moni pelkäsi olla kanssani jotta ei olisi joutunut itse kiusatuksi. Jouduin myös fyysisen kiusaamisen kohteeksi. Minua tönittiin ja päälleni räittiin. Kuulen vieläkin korvissani sanat, olet rumaa! Rumaa-aa! Pelkäsin lähteä kouluun.
En kuitenkaan koskaan uskaltanut puhua kotona siitä että minua kiusataan. Ajattelin, että minua ei uskottaisi. Olin ahdistunut, peloissani ja yksinäinen. Tuntui että olin yksin haasteideni kanssa. Koin että kukaan ei ymmärtänyt täysin sitä mitä jouduin kokemaan.
Minulla oli voimakas tarve miellyttää toisia ja tulla hyväksytyksi. Viidennellä luokalla aloin polttamaan tupakkaa ja mukaan tulivat pikkuhiljaa myös päihteet. Ensimmäiset päihdekokeilut tulivat itse keitetyistä kiljuista. Lopulta päihdekokemukset muuttuivat joka keskiviikkoisiksi, perjantaisiksi ja lauantaisiksi alkoholin nauttimiseksi. Milloin humalaa haettiin kaljasta, välillä viinistä tai kirkkaasta viinasta. Jatkuvasti tunsin pientä painetta saada lisää alkoholia. Löysimme aina jonkun vanhemman ihmisen joka osti meille pientä hakupalkkaa vastaan alkoholia. Joskus poltimme tupakkaa kaverin kotona, ilman että hänen vanhempansa puuttuivat siihen. Koin että viimein voin kuulua johonkin joukkoon ja saada osakseni kaipaamaani huomiota sekä hyväksyntää.
En puhunut ajatuksistani juuri kenellekään, karkailin kotoa ja hukuttauduin päihteisiin. Samalla lapsuuden unelma suurperheestä tuntui lipuvan yhä kauemmaksi. Kadehdin hiljaa mielessäni heitä jotka elivät unelmieni elämää. Koin että en voisi saavuttaa sitä itse koskaan. Läheiset olivat jo luopuneet toivosta kanssani. Olin monta kertaa luvannut parantaa tapani mutta kerta toisensa jälkeen tahdonvoimani kuivui kasaan, enkä päässyt kiinni päihteettömään elämään.
Olin lopen kyllästynyt ja toivoton elämääni.
Sitten elämässäni tuli taitekohta. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.
Ajattelin: Joko tartun tähän tai löydän ennen pitkää itseni katuojasta. Silloin päätin muuttaa elämäni suuntaa. Tartuin mahdollisuuteen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Onneksi isäni, perheeni ja ystäväni tukivat ajatusta. Kun kerroin isälleni että olen ajatellut lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan hän oli silminnähden huojentunut päätöksestäni. Useat ystävistäni myös sanoittivat että se tekisi minulle hyvää.
Lopulta lähdin opiskelemaan Keski-Suomeen, ensin Jämsään ja sieltä Jyväskylään.
Päätös muutti elämäni.
Valitsin itselleni kunnollisia ystäviä ja pääsin kiinni terveempään elämäntapaan. Tupakanpoltto jäi ja alkoholin saamisen paine unohtui. Vietimme iltaa samanhenkisten ystävieni kanssa hauskaa pitäen, ilman alkoholia, keksien erilaisia tempauksia arkea piristämään.
Tuohon aikaan liittyi myös toinen onnekas muutos.
Tapasin ystäväni luona miehen, joka oli tulossa Jyväskylän suurajoihin. Koin hänet heti ensi tapaamisesta lähtien jollakin tavalla tutuksi ja turvalliseksi.
Jo saman illan aikana löysin itseni keskustelemasta hänen kanssaan mm. siitä minkälaisia vanhempia halusimme tulevaisuudessa olla.
Hän veti minua puoleensa, mutta olin myös hyvin epävarma, koska olin juuri lopettanut aiemman seurustelusuhteen.
Epävarmuus kuitenkin haihtui äkkiä.
Ehdimme tuntea toisemme n. kuukauden ajan ennen kuin aloitimme seurustelun. Kuukauden päästä seurustelun aloittamisesta olimme kihloissa.
Kihlautumisemme kesti kaksi kuukautta ennen kuin vietimme häitä.
Tilanne tuntui uskomattomalta. En ollut uskonut sen olevan koskaan mahdollista. Olin todella haltioitunut tilanteesta ja onnellinen. Vaikka sitouduimme hyvin nopealla aikataululla toisiimme, tunsin että se oli juuri oikea ratkaisu. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina.
Koska minulla oli ollut aiemmin elämässäni vähemmän ystäviä, halusin juhlistaa tilannetta pyytämällä häihimme kaikki jotka olivat jollakin tavalla olleet merkityksellisiä elämässäni ja sen muutosvaiheessa. Vietimme isot häät. Häitämme oli juhlistamassa noin 250 henkilöä, joista suurin osa oli uusia ystäviäni.
Päivä oli parhaimpia hetkiä elämässä ja se on jäänyt ikuisesti mieleeni.
Ensimmäinen lapsemme syntyi alle vuosi sen jälkeen.
Lapsuuteni unelma suurperheestä oli viimein toteutumassa.
Kokemukseni ovat opettaneet sen että emme voi aina vaikuttaa toisten elämään. Jokaisen on tehtävä päätös oman elämän suunnasta itsenäisesti. Sitä ei voi tehdä äiti, ei isä, eikä ystävä.
Voimme kuitenkin kohdata ihmisen haasteiden keskellä ja tarjota apua.
Isäni sanoi usein, että hän rakastaa minua, hän jaksoi kannustaa minua ja piti minua arvokkaana ihmisenä kaikista haasteista huolimatta. Vaikka isääni ei enää ole, hänen tekonsa kantavat minua yhä.
Ne ovat tekoja joita jokainen ihminen voi tehdä toiselle, riippumatta olosuhteista.
Säröjä unelmissa
Perheemme kasvoi kasvamistaan, ja heittäydyin täysillä äitiyteen. Halusin onnellista perhe-elämää, ja yritin kovasti olla “hyvä äiti”. Kuvittelin tietäväni, mitä äitiyden pitäisi olla ja mitä ei. Kuinka väärässä olinkaan.
Hyvin pian jouduin toteamaan, että useimmat ajatuksistani eivät olleet realistisia.
En ollut lainkaan semmoinen äiti kuin kuvittelin. Tein myös paljon virheitä. Epäonnistuin.
Sanoin lapsilleni suutuksissani niitä asioita mitä en olisi koskaan halunnut vanhempana sanoa. Lyttäsin silloin kun olisi ollut tärkeä kannustaa ja olla nostamassa.
Tuntui että en ole riittävän hyvä vanhempi ja pelkäsin että lapseni traumatisoituisivat pysyvästi virheistäni.
Yksi siihenastisen elämäni vaikeimmista asioista tapahtui vanhimman tyttäremme kanssa. Hän joutui kokemaan voimakasta kiusaamista ja jouduimme vaihtamaan sen takia myös koulua. Kiusaajat kuitenkin löysivät hänet myös uudesta koulusta ja vaikeudet kasvoivat. Hänen elämänhallintansa katosi. Lapsemme karkaili kotoa, ajautui huonoon seuraan ja näytti että tilanne olisi riistäytymässä käsistä samalla tavalla kuin minulla nuoruudessani. Tunsin itseni huonoksi vanhemmaksi. Jouduin kohtaamaan oman epätäydellisyyteni vanhempana.
Lopulta jouduimme tekemään vanhempina yhden kipeimmistä päätöksistä. Kaikki alkoi oikeastaan siitä että tyttäremme reagoi kotona niin voimakkaasti että hän lähti hakemaan itselleen apua kodin ulkopuolelta ja päätyi ensi- ja turvakotiin.
Pelkäsimme että jos emme toimi, hänelle voi tapahtua jotain pahaa jota ei voi enää peruuttaa. Hän olisi myös voinut tulla hyväksikäytetyksi tai ajautua huonoon seuraan ja sitä kautta käyttämään esimerkiksi huumausaineita. Tuntui kamalalta nähdä oman tyttärensä valuvan kohti samaa kuoppaa jossa olin itse ollut, auttamisyrityksistämme huolimatta. Tilanne tuntui toivottomalta.
Lopulta jouduimme nostamaan kädet pystyyn ja pyytämään lapsellemme sijoitusta turvakodista. Päätös oli tuskallisen kamala. Tuntui kuin olisimme epäonnistuneet vanhempina.
Näimme ympärillämme vain onnistuneita vanhempia ja koimme suunnatonta riittämättömyyttä sekä ikävää.
Pyrimme tukemaan häntä etäältä sen minkä pystyimme ja välittämään että hän on kaikesta huolimatta arvokas ihminen ja rakas lapsemme. Samalla jouduimme myös vetämään tiukasti rajoja käyttäytymiselle. Kertomaan että emme voi ottaa häntä kotiin jos hän ei pysty toimimaan sijoituskodissa olevien sääntöjen mukaan. Saimme myös paljon tukea ja kannustusta ammattiauttajilta ja huomasimme että olemme kuitenkin riittävän hyviä vanhempia.
Tyttäremme ymmärsi lopulta tilanteensa, otti vastuun oman elämänsä suunnasta ja selvisi. Hän ymmärsi että rajat ovat asetettu hänen parhaakseen, suojaamaan häntä. Hän ymmärsi myös että jos hän haluaa päästä takaisin kotiin, hänen on tehtävä muutoksia elämässään ja kannettava teoistaan vastuu.
Tänä päivänä iloitsemme että hän voi erittäin hyvin. Hän on erittäin luova ja lahjakas. Hän myös rohkenee kokeilla elämässä erilaisia asioita. Hänellä ihana puoliso, lapsia, ja tällä hetkellä hän opiskelee kotiäitiyden ohella.
Hän on myös kertonut meille sen kuinka hän arvostaa sitä että loimme hänelle rajat ja haimme hänelle apua. Hän on kertonut myös sisaruksille myöhemmin kokemuksistaan ja rohkaissut heitä esimerkillään.
Kokemuksen myötä ymmärsin, että joskus on hyvä myöntää oma riittämättömyys ja pyytää apua. Sen myötä olen oppinut olemaan armollisempi niin itselleni kuin myös omille lapsille ja toisille ihmisille.
Meidän ei tarvitse pystyä itse kaikkeen. Apua kyllä saa, kun sitä vaan uskaltaa pyytää.
Vaikeuksista VAHVUUDEKSI
Kun lapset kasvoivat isommiksi ja kuskaukset alkoivat lisääntymään, halusin että muuttaisimme maalta lähemmäksi palveluja.
Halusimme tavoitella perheenä uusia unelmia ja lähdimme osittain sijoitusmielellä mukaan yritystoimintaan. Samalla myimme maalaiskotimme ja aloimme rakentaa unelmiemme kotia lähemmäksi palveluita.
Asuimme vuokralla väliaikaisessa asunnossa ja huomasimme pian että rakenteilla olevaan taloomme muutto olisi hyvinvointimme kannalta erittäin riskialtista.
Yritystoiminnassamme tuli eteen isoja ristiriitoja ja emme nähneet muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa suunnitelmaamme.
Kun teimme ratkaisun irtautua yrityksestä, siitä alkoi vuosia kestävä piinallinen haasteiden aika. Olimme erittäin lujilla. Samaan aikaan kun rakensimme taloa johon emme voineet muuttaa, hoidimme pientä vauvaamme, jonka tiesimme jäävän viimeiseksi lapseksemme. Jouduimme henkisesti todella tiukoille ja elimme hetki kerrallaan, tietämättä mitä tulevaisuus lopulta toisi tullessaan. Minne muuttaisimme ja mistä löytäisimme perheellemme kodin?
Tuntui että kaikki se mitä olimme rakentaneet vuosien varrella perhettämme varten oli hävinnyt haasteiden myötä savuna ilmaan. Sijoittaminen oli kääntynyt miinusmerkkiseksi. Jäljellä olimme vain me. Meidän perhe.
Muistan vieläkin kun yläasteikäinen tyttäremme kysyi: Äiti minne muutamme keväällä?
Kysymys teki todella kipeää, enkä osannut antaa hänelle mitään järkevää vastausta kysymykseen.
Kun elin haastavimmassa tilanteessani, muistelin niitä tilanteita mistä olin selvinnyt ja tein päätöksen. En tule antamaan periksi.
Olen selvinnyt ennenkin ja tulen selviämään myös tällä kerralla.
Tämän on käännyttävä vielä meidän vahvuudeksi!
Kun henkiset sekä fyysiset voimavarat olivat tiukoilla, ei ollut muuta keinoa kuin hyväksyä tilanne ja pyytää apua.
Mieleeni tuli toinenkin ajatus:
Kun selviämme tästä, haluan alkaa auttamaan toisia haasteiden kanssa kamppailevia ihmisiä sekä perheitä.
Asia oli käynyt mielessäni jo aikaisemmin mutta olin jänistänyt.
Olin ajatellut että haluan suojata perhettäni, enkä halua antaa kasvojani julkisuuteen.
Tahtotilani oli muuttunut. Totesin että enää ei olisi mitään hävittävää.
Muistan vieläkin hetken kun seisoin vuokratalon kodinhoitohuoneessa ja katsoin ikkunasta ulos. Siinä hetkessä mieleeni nousivat sanat: Vahvuudeksi.
Oivalsin että siitä tulisi hyvä nimi tulevalle yrityksellemme.
Taisin jo silloin käydä varaamassa vahvuudeksi.fi domain päätteen.
Se oli yksi pieni toivon kipinä siihen, että joskus kaikki on vielä ohitse ja tulemme selviämään haastavasta tilanteesta.
Silloin en vielä tiennyt että tuohon hetkeen menisi useampi vuosi. Ja hyvä niin. En olisi muuten varmaan jaksanut.
Ratkaisu löytyi odottamatta.
Keski-Suomi on meille rakas paikka. Sieltä on saanut alkunsa oman elämänmuutoksen lisäksi myös parisuhde. Luonto on meille tärkeä elementti ja rakastamme Keski-Suomen järvistä luontoa. Olemme haaveilleet muuttavamme sinne kunhan lapset kasvavat isommiksi. Aina kun olemme vierailleet Keski-Suomessa, olen ihastellut maisemia ja kaiholla ajatellut haluavani joskus asumaan niihin maisemiin.
Työt ja omin käsin rakennettu hirsikoti olivat kuitenkin pitäneet siihen asti meitä Kymenlaaksossa.
Eräänä yönä mieleeni nousi ajatus: Olisiko nyt sopiva aika muuttaa Keski-Suomeen?
Ajatus tuntui kiehtovalta ja aloin pohtimaan perusteellisemmin tilannettamme. Karin työt olivat muuttuneet reissuhommiksi, joten se ei tuonut enää rajoitteita asuinpaikalle.
Kun pohdin lasten kouluja, oivalsin että meillä olisi todella optimaalinen tilanne muuttaa paikkakuntaa.
Lapsilla oli siirtymiä todella paljon.
Yksi lapsista aloittaisi seuraavana syksynä esikoulun, toinen ensimmäisen luokan, kolmas menisi ylä-asteelle, neljäs ammattikouluun, viides kirjoittaisi keväällä ylioppilaaksi ja oli muuttamassa pois kotoa. Yksi aikuinen lapsi asui jo Jyväskylässä ja toinen perheellinen lapsemme oli juuri muuttamassa perheensä kanssa Jyväskylään toiselta paikkakunnalta.
Mitä enemmän pohdin tilannetta, sitä paremmalle idea tuntui.
Idea tuntui suorastaan satumaisen hyvälle.
Kun kerroin Karille ajatuksistani, hän tuumasi lopulta:
Jos löydät meille talon ja saat neuvoteltua pankista lainan niin olen valmis tulemaan mukanasi Keski-Suomeen.
Oikeastaan en itsekään uskonut siinä vaiheessa muuton olevan mahdollista.
Todennäköisesti se tulisi kaatumaan taloudelliseen mahdottomuuteensa.
Ajattelin kuitenkin että eihän voi koskaan saada mitään jos ei uskalla rohkeasti unelmoida ja kulkea niitä kohti. Eihän siinä häviäisi kuitenkaan mitään että katsoisimme tämänkin kortin.
Aloin seuraamaan talojen myynti-ilmoituksia Laukaasta.
Kuinka ollakaan, löysimme Keski-Suomen Laukaasta ihanan valmiin kodin, läheltä palveluja, aivan järven lähettyviltä.
Olohuoneen ikkunasta aukesi järvinäkymä leikkipuistoineen sekä venepaikkoineen. Bussipysäkille ja päiväkodille oli kivenheiton matka ja kunnasta löytyi kaikki peruspalvelut mitä lapsiperhe tarvitsee.
Talo oli kuin tehty meille.
Kun lopulta pääsin esittelemään pankinjohtajalle visiotani talon hankinnasta, tuli ilmi toinenkin onnellinen sattuma:
Hänen sukunsa oli kotoisin Laukaasta.
Hän tiesi paikan ja totesi:
Kyllähän teidän on saatava tuo koti, se on aivan ihanalla paikalla!
Lopulta kaikki asiat toistensa jälkeen järjestyivät niin että tarjouksemme hyväksyttiin ja saimme tehtyä kaupat uudesta kodistamme.
Saimme lopulta myytyä myös rakenteilla olevan talomme Kymenlaaksosta.
Kun muutimme Keski-Suomeen, asuin vielä kahdeksan kuukautta yksin lasten kanssa arkisin.
Kari asui ystäviemme pihassa asuntovaunussa, rakentaen edellistä taloamme valmiiksi.
Aika oli kuormittavaa. Lapset oireilivat. Jaksaminen oli koetuksella koko perheellä. Ystäväni seurasi tilannettamme vierestä ja kehoitti minua hakemaan apua.
Olin oppinut edellisistä kokemuksistani että apua kannattaa pyytää ja tartuin lopulta ystäväni kehoitukseen.
Hain apua ja sainkin sitä lopulta todella hyvin. Sattuipa vielä niin että kotipalveluyrityksessä oli nuoruuden ystäväni töissä ja sain hänet meille avuksi. Se tuntui todella hyvälle.
Kun Kari palasi kotiin ja tilanne normalisoitui, lähdin opiskelemaan valmentamista.
Kari seurasi opintojeni etenemistä ja tuumasi jossakin kohtaa että voisi lähteä kaveriksi valmentamaan jos haluan.
Minusta se kuulosti erittäin hyvälle ehdotukselle ja tartuin mahdollisuuteen!
Katson ulos ikkunasta ja ihastelen kuulasta järven pintaa. veden pinta on aivan tyyni ja syksyn ensimmäiset pakkaset kehystävät huurteisin puin järvimaisemaa. Nipistän itseäni. Kyllä, tämä on totta. Olemme selättäneet haasteemme, selvinneet henkisesti kuormittavista vuosista sekä välttäneet taloudellisen maksukyvyttömyyden.
Sen lisäksi asumme unelmiemme paikkakunnalla, unelmien maisemissa.
Lapsemme tykkäävät asua Keski-Suomessa ja saamme nähdä usein myös lapsenlapsiamme.
Voimme tehdä merkityksellistä työtä ja auttaa yhdessä Karin kanssa toisia ihmisiä.
Parisuhteemme voi nykyisin paremmin kuin koskaan aiemmin ja elämme nyt täysin meidän näköistä elämää. Meiltä ei puutu mitään. Meillä on kaikki. On ollut aina, vaikka olemme joutuneet elämään monien epävarmuustekijöiden keskellä.
Vaikka menneet vuodet ovat olleet kuluttavia ja olemme joutuneet myös luopumaan asioista, en antaisi niistä päivääkään pois. Olen kiitollinen hyvistä asioista mitä kokemuksemme ovat tuoneet elämääni. Kokemuksemme ovat opettaneet sen, että kun rohkenee myöntää osaamattomuuden ja sen ettei jaksa, meitä kannetaan.
Ihmisellä on kyky selvitä mistä tahansa.
Toki pitää tietää mitä tarvitsee, rohjeta pyytää apua ja myös vastaanottaa sitä.
Olen myös oppinut sen että en voi koskaan tietää mitä haasteita toisilla ihmisillä on.
Ei minusta ole paukuttelemaan henkseleitäni toisen ihmisen haasteiden edessä. Eikä minullakaan ole aina keinoja auttaa.
Voin silti aina seisoa rinnalla toisen tukena ja kohdata hänet.
Niin me voimme tehdä jokainen.
Kokemus on opettanut myös sen että suurin työ vanhempana tehdään meidän itsemme kanssa. Kun kohtaamme haasteita, meidän kannattaa hakea itsellemme apua ulkopuolelta.
Kenenkään tarvitse pärjätä yksin.
Nykyisin meillä on todella paljon erilaisia terapioita, valmennuksia, hoitoja ja tekniikoita joista voimme valita itsellemme sopivimman vaihtoehdon tueksemme.
Kun elin haastavinta tilannettani, selvisin siitä osittain myös valmennuksien ja erilaisien hoitojen myötä.
Ahmin kaksin käsin kursseja ja kirjallisuutta erilaisista menetelmistä joilla voisimme saada apua tilanteeseemme.
Uskon että niillä oli todella suuri merkitys että selvisimme lopulta näin hyvin.
Muistan kun selvittelimme haastavaa tilannettamme ja keskustelimme lakimiesten kanssa.
Yksi lakimiehistä tuumasi: Ihmettelen että olette niin rauhallisia. Asiakkaani ovat samantyyppisessä tilanteessa usein todella epätoivoisia ja ahdistuneita.
Kari tuumasi siihen:
Olemme joutuneet tekemään todella paljon töitä mielemme kanssa jotta emme vaivu epätoivoon ja voisimme selvitä tilanteesta täysijärkisinä.
Tuossa hetkessä koin vienoista ylpeyttä siitä työstä mitä olimme yhdessä jaksaneet tehdä. Olen kokenut myöhemmin todella suurta onnellisuutta siitä, että olemme kaikista haasteista huolimatta kulkeneet rinnakkain, tarttuneet ennakkoluulottomasti apuun ja tukeutuneet toisiimme. Se on palkinnut meidät moninkertaisesti.
Kun on valmis muuttumaan ihmisenä itse, voi kehittyä kaikessa. Niin vanhemmuudessa, suhteessa omiin lapsiin sekä puolisoon.
Sen myötä muuttuu myös suhde aikuisiin lapsiin sekä omiin vanhempiin ja haastaviin tilanteisiin.
Emme tiedä mihin lopulta pystymme, ennen kuin suostumme yrittämään.
Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta ja vanhemmuutta.